Teknologia on tehnyt ajasta tärkeän, mutta myös hämmentävän asian.
Puheen, kirjoituksen sekä äänen ja näkymien tallentamiseen tarkoitetut viestintäteknologiat muuttavat kokemustamme ajasta. Ne yhdistävät menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden yllättävillä tavoilla. Tämä kaoottinen ajattomuus on ainakin omasta mielestäni osa sosiaalisen median kiehtovuutta. Nykyisellä sosiaalisella medialla on aivan erityinen ja erikoinen näkökulma aikaan, sillä sen mukaan lähes kaikki tarvitsee tallentaa ikiajoiksi.
Suurin osa sosiaalista mediaa koskevista käsityksistämme ja sen tutkimuksesta sisältää oletuksen, että tekemisemme verkossa voi olla ja todennäköisesti onkin pysyvää. Tänään julkaistu valokuva on nähtävillä huomennakin. Joskus on miellyttävä ajatus, että voimme jonakin päivänä miettiä tätä hetkeä lämmöllä. Joskus taas kauhistuttaa, että jokin tämänhetkinen tekomme saattaa olla meille myöhemmin haitaksi. Sosiaalisen median sisällön poistamisesta on jonkin verran tutkimusta, esimerkiksi danah boyd’s loistava työ “white-walling”, jossa käyttäjät ajoittain poistavat sisällön. Silti suurimmaksi osaksi käsitämme sosiaalisen median päivityksien olevan pysyviä. Esimerkiksi Rob Horning on tuonut esille, että "minä" on yhä enemmän yhteydessä tietoon ja sosiaalisen median dokumentaatioon. Hän toteaa:
"Kaikkialle ulottuva valvonta tulee tästä lähtien olemaan tärkein subjektiivisuuteen liittyvä fakta. Ei ole minäkuvaa, joka ei huomioi sitä, miten "minä" on tallennettu tai tullaan tallentamaan ja miten tämä "minä" näkyy verkkohaun tuotoksena."
"Tallennettu" ja "tuotos" ovat nykyään hyvin osuvia ilmauksia, ja jälkimmäinen niistä on edellisen tulosta. Mutta tarvitseeko tallentamisen aina tarkoittaa tulevaisuudessa olemassa olevaa tuotosta? Onko meidän tarpeen edelleen olettaa, että sosiaalisen median sisällön tulee olla ikuista? Minua kiinnostaa, mitä identiteetille tapahtuu, jos sosiaalinen media keskittyy kestävien tallenteiden sijaan johonkin hetkellisempään. Tällöin identiteetti ei olisi yhtä paljon pysyvä "tuotos" tai vähemmän nostalginen käsitys nykyhetkestä mahdollisena tulevana menneisyytenä. Sen sijaan identiteetti olisi hiukan enemmän tämänhetkinen ja tätä hetkeä varten.
Mitä jos yksinkertaisesti muuttaisimme käsitystämme sosiaalisen median pysyvyydestä? Mitä jos sosiaalinen media kaikissa muodoissaan olisi suunniteltu luomaan hetkellisyyttä ja sillä olisi siksi erilainen suhde aikaan? Miltä kaikki sosiaalisen median sivustot näyttäisivät, jos väliaikaisuus olisi niissä oletustilana ja pysyvyys korkeintaan valinnaista?
On helppoa aliarvioida sen seurauksia, että sosiaalisesta mediasta tehdään hetkellisempi. Tämä muutos muokkaa kuitenkin perustavanlaatuisella tavalla näkyvyyttämme verkossa, tietosuojaa, sisällön omistusta sekä "oikeutta unohtaa". Se saa aikaan muutoksen sosiaalisessa leimautumisessa, häpeässä ja identiteetissä.
Sen lisäksi, että olisi "oikeus unohtaa", miten pääsisimme eroon velvollisuudesta muistaa?
***
Meitä kiinnostaa, mitä hakutuloksia koululaisen nimi tuottaa vuosikausien päästä tai kuinka sopivia presidenttiehdokkaiden vanhat verkkoprofiilit ovat. Ei ole epätavallista kuulla sanottavan seuraavaa: "Olen niin iloinen, ettei minun nuoruudessani ollut sosiaalista mediaa!" Tämä onkin osoitus siitä, miten suureksi ongelmaksi nykyhetkemme voi muodostua, kun se tulee esiin tulevaisuudessa. Viesti on usein se, että meidän tulisi hävetä tekemisiämme ja että nyt luomamme asiat tulevat aiheuttamaan meille haittaa.
On äärimmäisen tärkeää ymmärtää, mitä vahinkoa pysyvä media voi aiheuttaa ja ettei tämä vahinko jakaudu tasaisesti. Ne, joiden identiteetti on poikkeava tai jotka ovat muuten sosiaalisesti haavoittuvaisia, ovat paljon suuremmassa vaarassa kärsiä häpeästä ja leimautumisesta vanhojen tietojensa vuoksi. Kun sosiaalisen median yritykset tekevät tietosuojavirheitä, suurimmiksi kärsijöiksi joutuvat useimmiten muut kuin valkoiset heteromiehet. Siksi sellaiset liikkeet kuten oikeus tulla unohdetuksi ovat erittäin tärkeitä.
Tulisi kuitenkin välttää sitä, että väliaikaisen sosiaalisen median tuoma hyöty käsitetään mahdollisuudeksi paeta hävettävää menneisyyttä. Kuten olen jo aiemmin sanonut,
Voi tuntua hyvältä, jos omasta nolosta menneisyydestä ja sen osoittamasta muutoksesta vuosien varrella ei löydy todisteita. Tällöin ajattelumme kuvastaa kuitenkin sitä kulttuurimme normia, johon kuuluu täydellisyys, normaalius ja käytöksen muuttumattomuus. Mitä jos useampi meistä olisi ylpeämpi menneisyyden identiteeteistään? Näin voisimme hävittää sen normin, joka koskee identiteetin jatkuvuutta ja jota kukaan ei edes pysty noudattamaan. Voisimme suhtautua positiivisesti muutokseen ja kasvuun ihan sellaisinaan. Ehkäpä sosiaalisen median suosio pakottaa useamman meistä hyväksymään sen tosiasian, että identiteetti ei ole eikä voikaan olla täydellisen pysyvä.
Jos tiedon poistamiseen suhtaudutaan menneeltä pakenemisena, "digitaalisista häpeäpilkuista" voi itse asiassa tulla suurempia. Se voi vahvistaa käsitystä, että ihmisenä oleminen ja muuttuminen on jotain hävettävää. Olisi terveellisempää suhtautua todisteisiin menneisyydestämme siten, että arvostamme aiempaa erilaisuuttamme, vaikka olisimme tehneet suuriakin virheitä. Muutos voitaisiin nähdä vian sijaan hyvänä asiana ja todisteena kasvusta. Se voisi olla osa identiteettiä eikä siinä oleva virhe.
***
Haluan tarjota toisenlaisen näkökulman väliaikaiseen sosiaaliseen mediaan: se ei ole menneisyydeltä pakenemista, vaan nykyhetkeen keskittymistä. Aloitin Snapchatista kirjoittamisen esseellä, jonka The New Inquiry julkaisi tämän vuoden helmikuussa. Siinä käsittelin sitä, kuinka Snapchatin kaltainen hetkellinen kanava muuttaa sosiaalisen median käyttöämme niin, että käytämme sosiaalista mediaa nykyhetken tallentamiseen sen oman arvon vuoksi sen sijaan, että keskittyisimme tallentamaan tulevaa menneisyyttä. Vaikka elämän dokumentointi ei ole mikään uusi asia, sen nykyiset tyypit ja laajuus ovat. Sosiaalinen media, älypuhelimet ja muut dokumentointiteknologiat kannustavat ihmisiä näkemään ympäristönsä aineksena valokuvan, GIF-animaation, videon, tilapäivityksen tai sijaintimerkinnän tallentamiseksi. Ja on tärkeää muistaa, että erityisesti sosiaalinen media tarjoaa yleisön hetkellisyydellemme. Tämä on osittain syynä siihen, että haluamme dokumentoida itseämme ja muita ihmisiä niin runsaasti.
Sosiaalisen median aikakaudella vallitseva dokumentoinnin kulttuuri on silmiinpistävän nostalginen. Koska sosiaalisessa mediassa tekemämme asiat ovat usein melko pysyviä, tämä "dokumentaarinen näkökulma" on usein kuin haikea katsaus. Retrohenkiset valokuvafiltterit, jotka saavat äsken otetut digitaaliset kuvat näyttämään ajan muokkaamilta, ovat loistava esimerkki "nykyhetken nostalgisoinnista". Näin käy, kun lähes mikä tahansa hetki voidaan muistaa täydellisesti. Pysyvä sosiaalinen media vahvistaa käsitystä, että nykyhetki voidaan dokumentoida. Väliaikainen sosiaalinen media on sen sijaan nostalgian vastainen, sillä siinä nykyhetki on riittävän hyvä juuri nyt.
Tämän vuoksi väliaikaisen sosiaalisen median ja muistin suhde on monimutkainen. Osa pysyvän sosiaalisen median viehätyksestä on siinä, että voimme tarkastella ja muistaa suuren osan menneisyydestämme. Mutta se logiikka, että mitä enemmän tallennamme, sitä enemmän muistamme, ei ehkä enää päde hyperdokumentoinnin edetessä pitkälle. Ehkäpä muistamme asiat huonommin, jos ne ovat täydellisesti tallennettuina. Kun jätämme muistomme ja osan muistamisen vaivannäöstä tietokannoille, meidän ei oikeastaan tarvitse muistaa. Lomamme ovat tarkasti tallennettuina paisuviin digitaalisiin valokuva-albumeihin ja kansioita on niin paljon, että niistä on tullut yhä merkityksettömämpiä. Usein emme edes juurikaan avaa näitä kansioita. Jos jotakin ei tallenneta myöhempää varten, saatamme itse asiassa muistaa enemmän. Esimerkiksi Snapchatin aikaraja vaatii keskittymistä: kun katsot nopeasti, katsot kunnolla. Et välttämättä muista kuvaa täydellisesti, mutta sen kertoma tarina ja oma olosi kyseisellä hetkellä nousevat keskeisiksi. Pysyvä sosiaalinen media keskittyy valokuvan yksityiskohtiin, kun taas väliaikainen sosiaalinen media keskittyy siihen, mitä se tarkoitti ja mitä se sai sinut kokemaan.
Siksi väliaikainen sosiaalinen media voisi olla myös vastakohta sosiaalisen median tyhjänpäiväisyydelle. Aiemmin dokumentointi merkitsi tyypillisesti sitä, että viestittiin jonkin asian olevan huomionarvoinen. Samalla kun dokumentointi on yleistynyt valtavasti, sen tärkeys on kuitenkin vähentynyt. Lähitulevaisuudessa lähimenneisyyttä tulee olemaan enemmän, sillä tämän päivän nykyhetki on niin runsasta. Usein sosiaalisessa mediassa ei tunnu olevan mitään kiinnostavaa. Näiden sivustojen arkinen hetkellisyys on hävittänyt suuren osan siitä merkittävästä yhteydestä, joka ennen oli "dokumentoinnin" ja "tärkeyden" välillä. Kun valokuvia oli vähemmän, tällainen dokumentaatio kertoi tärkeydestä, kun taas nykyään nauretaan oman hampurilaisen kuvaamiselle. Valokuvien valtava määrä on synnyttänyt eräänlaisen käänteisilmiön: se, että tiettyä hetkeä ei kuvata, kertoo usein sen tärkeydestä. Kun esimerkiksi jätät ottamatta snapin ateriastasi, saatat viestiä kunnioituksestasi ravintolaa ja seuralaisiasi kohtaan. Nykyisenä hyperdokumentaation aikakautena dokumentaatio, ja aivan erityisesti valokuva, ovat yhä harvemmin osoitus tärkeydestä, ja yhä useammin ne merkitsevät arkisuutta. Väliaikainen sosiaalinen media tarjoaa meille suuresti kaipaamaamme niukkuutta. Se pysäyttää dokumenttien kertymisen, sillä se ei salli sitä. Olemme hamstranneet todisteita omasta elämästämme, eikä mikään jäännös ole tärkeä, kun ihan kaikki on tallennettuna.
***
Palvonko siis hetkellisyyttä ja juuri nyt koettua hetkeä? Tavallaan kyllä. Sosiaalinen media on vielä nuori, ja toivon että se kasvaa ulos tästä tiedon pysyvyyden oletuksesta. Korjaustoimi eli annos hetkellisyyttä on kovasti tarpeen ja jo myöhässä. Nykyhetkeä ei aina tarvitse omistaa ja pitää paikoillaan muuttumattomana. Joskus voi olla parasta antaa sen olla ja päästää useampia hetkiä menemään. Dokumentointia ja jakamista ei tarvitse kuitenkaan jättää täysin pois - ainoastaan ne paisuviin tietokantoihin jäävät, luokitellut "säilytyslaatikot" analyyseineen. Väliaikainen sosiaalinen media suhtautuu nykyhetkeen toisin: ei sellaisena asiana, josta tulisi muodostaa museonäyttely, vaan sellaisena, joka saa olla tuntematon, luokittelematon ja hyödyntämätön.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi luopua kestävämmästä dokumentaatiosta. Väliaikainen sosiaalinen media ei oikeastaan ole ristiriidassa pysyvän sosiaalisen median kanssa. Kuten aiemmin jo sanoinkin, moni meistä rakastaa vanhoja asioita. On mukavaa pystyä näkemään tärkeät elämäntapahtumat aikajärjestyksessä. Pysyvyyden ei kuitenkaan tulisi olla standardina, eikä välttämättä edes oletuksena. Meidän tulisi pohtia ajan asemaa monimutkaisessa sosiaalisen median ympäristössä, jossa asioita ei kovin usein jaeta ikuisuuksiksi. Kyllä, moni nykyinen sivusto mahdollistaa jonkin verran poistamista, mutta mitä jos hetkellisyys olisi mukana suuremmassa osassa sosiaalista mediaa jo lähtökohtaisesti?
Haluan löytää vastauksia tämän tyyppisiin kysymyksiin ja rohkaisen myös muita ajattelemaan näitä ilmiöitä enemmän. Internet ei aiheuta unohtamisen loppua - itse asiassa se vaatii sitä.